Joskus kauan sitten tuli tallennettua DDR:ssä olleen jonkun virolaisen kertomus, missä oli juttua myös tuosta autonjonottamisesta:
Autonosto-ostojonoon pääseminen oli huomattavasti demokraattisempaa kuin Neuvostoliitossa. Jokainen 18-vuotias DDR:n kansalainen pystyi esittämään valtiolliselle IFA-konsernille hakemuksen henkilöauton ostamiseksi. Hakemukseen merkittiin myös halutun henkilöauton merkki ja malli. 70-luvulla tarjolla oli sosialisten maiden tuotantoa: kotimaiset Trabant ja Wartburg, Neuvostoliitosta Lada, Moskvits ja ZAZ, Tsekkoslovakiasta Skoda, Puolasta Polski-Fiat ja Romaniasta Dacia. 80-luvulla oli myynnissä myös FSO Polonez, Jugoslaviasta Zastava ja Romaniasta Oltcit. Volgia tuotiin pääasiassa takseiksi ja virka-autoiksi, yksityishenkilöille niitä ei juuri myyty.
70-luvun puoliväliin asti kesti hakemuksen esittämisestä auton saamiseen merkistä riippuen 5-10 vuotta. Siitä eteenpäin muuttui asia vaikemmaksi. Kansan elintaso oli noussut ja sen mukana tuli myös halu omistaa oma auto. DDR:n oma autoteollisuus ei pystynyt kuitenkaan vastaamaan lisääntyneeseen kysyntään. Samanaikaisesti myös tuonti väheni, kun halutuimpien tuontiautojen Ladan ja Skodan valmistajat halusivat puolestaan lisätä vientiään länsimarkkinoille. Uudet autonostojonoon tulleet voisivat odottaa Trabanttiaan n.20 vuoden päästä, muita autoja vieläkin kauemmin.
Vuodesta 1977 alkaen tuotiin DDR:ään myös hieman länsiautoja tavoitteena "kansainvälistää" DDR:ää ja erityisesti Itä-Berliinin kaupunkikuvaa. Näiden joukossa oli 10000 kpl VW Golf I, 10000 kpl Mazda 353, 5500 kpl Citroen GSA, noin 1000 kpl Volvo 244 ja muutama sata Peugeot 305.
Myös niitä myytiin jonotuksen perusteella, mutta jonoon astuessaan niitä ei saanut ensiksi valita. Ainostaan sitten kun ns. "oikean auton" (ei Trabant) jonotus oli loppusuoralla voitiin jättää toivomus länsiauton ostamiseksi. Jos sellaisia toivomuksia ei tullut, voitiin myös jonon häntäpäässä olevalle tehdä erikoistarjous: "ostatko heti länsiauton vai odotatko vielä muutaman vuoden". Ostajia riitti vaikka hinnat olivat korkeat: esim. Citroen GSA maksoi 38850 markkaa, Volvo 244 kalleimpana 45000 markkaa. Vertailuksi: Trabant 601S maksoi 14000 markkaa, Wartburg 353W 16900 markkaa, toisten sosialististen maiden autot n. 19000-20000 markkaa. Työläisen keskimääräinen palkka oli 80-luvulla 900-1100 markkaa kuussa, esim. yliopiston professorin 2500 markkaa, puoluejohtajilla ja virkamiehillä tietysti enemmän.
Autonostohakemusta oli myös mahdollisuus muuttaa ja niin monet Ladaa haluavat siirtyivät jonottamaan esim. Daciaa - tiedossa oli huonompi auto, mutta sen sai kuitenkin hieman aikaisemmin. Luonnollisesti uusien autojen pitkät ostojonot nostivat käytettyjen autojen hintaa ja vuoden/parin vanhasta autosta maksettiin monesti uuden auton kaksinkertainen hinta. Koska autonostojonossa oli mahdollisuus olla jokainen 18v. täyttänyt, oli useassa perheessä monta "autonostojonoa" menossa. Silloin kun jonkun autonostolupa alkoi lähetä ja jos vanha auto oli vielä kunnossa ja rahaa oli niukalti uuden ostamiseen, oli helppo löytää joku, kuka uuden auton ostamisen rahoitti ja rekisteröi sen omiin nimiinsä ja maksoi tästä jonottajalle komission. Kun auto oli ostettu pois, pystyi heti esittämään uudelleen hakemuksen jonoon pääsemiseksi.
Tietysti oli DDR:ssä myös ne omat "samanvertaiset" ja "kaikkein samanvertaisemmat", joilla oli mahdollisuus ostaa auto ilman minkäänlaista jonoa. Heihin kuuluivat monenlaiset korkeimmat virkamiehet, menestyneet urheilijat ja kulttuurintekijät, varmasti myös puoluejohtajien ystävät ja sukulaiset mutta myöskin öljy-kaasulinjojen rakentajat ja muut "valtiolle erittäin tärkeän" yrityksen työntekijät.
Auton oli mahdollisuus ostaa myös länsivaluutalla kauppayhtiö GENEXin välityksellä. Valuutan lähteellä ei ollut väliä - osa oli saanut länsivaluuttaa sukulaisiltaan Länsi-Saksasta, toiset esim. komennustöistä "ystävällisiin kehitysmaihin", joissa DDR:n insinööreille, lääkäreille ja opettajille maksettiin palkka länsivaluutassa.
Vuonna 1989 oli jonotus muodostunut monen kohdalla jo täysin absurdiksi. Esim. tuona vuonna myytiin Ladoja v. 1972 hakemusten pohjalta, joita koko vuoden tuontimäärästä riitti vain yhden kuukauden hakemuksille. Sellaisella vauhdilla olisi v.1989 autonostojonoon astunut saanut Ladan onnelliseksi omistajaksi 204 vuoden päästä.
Samana vuonna 11.syyskuuta Unkari avasi oman rajansa pysyvästi Itävaltaan ja tuhannet DDR:läiset tungeksivat sitä kautta länteen. Samaan aikaan kun heidän kotimaahansa jääneet toverinsa kärsivällisesti jonottivat autonostojonossa, hylkäsivät monet länteenpyrkivät omat Trabinsa Unkariin. DDR:n kaatuminen ei ollut enää kaukana ja jo kesällä 1990 tuli käyttöön Lansi-Saksan markka ja autonostojonot kadottivat samalla merkityksensä. Autoa ei enää tarvinnut jonottaa, nyt olikin vain siitä kysymys riittäkö rahat.
Samara. Suomesta ja Venäjältä. Sputnikista Euroon.
«Хотели как лучше, а получилось как всегда»