Olin junan ravintelivaunussa, kun kohdalleni pysähtyi arviolta kolmikymppinen mies. ”Minoon Ekooluoman Jaska, morjensta. Kärsiskö istua pöytähän ?” Vastausta odottamatta hän sai tuolin alleen. Pöydällä olevaa päähinettä osoittaen hän jatkoi: ”Tuon laralippulakin takia minä. Isää oli laramies niin viimosen päälle. Kaksyksnollaseiskaa korjaili vielä kun se ei enää ois kannattanukkaan. Samaraa enää Larana pitäny.
Kerran, kun siskolikalle tuli suluhaskantiraatti oikein viikonlopuks, kysy likka Laraa lainahan, hakis Markun kantatien varresta linja-autolta. Markku halus kuitenki tulla villarilla, sais vähän pitemmän lenkin, kun kerta kesäki jo päällä. Pihaan veivatessaan totes Markku siskolle, nottethan sinä ois voinu minua autolla hakia, ku ei teillä oo, ku Lada. Ja Lada ei oo auto. Isäästä näki, että sillä isoosti pisti vanahaan. Turpa ihan vapisi. Sitte Markku vielä jätti pyöränsä lukittemata, kun eihän täällä keskellä ei mitään mahara ees rosmoja olla.
Illempana isää, vähän jo maistaneena, käski minua hakeen naapurista Rintatassista pojaat, Joukon ja Matin jeleppimähän. ” Meillon tuossa yks arpeeti, joka ei ainaka yksin käytä.” Ko poikain kanssa tulimma oli isää jo ottanu lipputankosta aleman pultin poies. Narun ja kaharen lankun turvin sitte kaarettihin salako maahan. Myhäällen isää haki Markun villarin, ja pujotti sen keskikolomiostaansa lipputankohon, No tanko ylähä ja pultti reikähän.
Pisin viikonloppua kyseli isää, jotta onko se likan hemeestieherokas nuaan duraakki, ettei tajuu, mihinä pyöränsä on.
No annas olla. Maanantaiaamuna aikasten kuulu, niinku vinkkelsliipparin vinkunaa, ja sitte jysährys. Jaksanu nousta kattoomahan, mutta sitte tuli isu kuransseeraamahan, notta heti Jaakko pihalle vähän kattoon isäs perähän. Ettei se mitään kauheita. Markku oli hakenu liiteristä rälläkän ja katkassu lipputangon. Isäällä oli tutkimaton ilime. Yritin vähän loiventaa: Ainaski ymmärtäny silimänsä suojata, kun on maskin ottanu. Tähän isä, notta ja tukan kans. Pölliny minun Hankkijan lippikseni. Tukkahan se teille nuorille tuntuu niin tärkiä olovan. Jatkoon pehemennystä kehuen miten oli jatkoroikkaki niin nätösti kiepiillä. Luultavasti oli isä siitä mielissäänki, ettei Markku ollu tohtinu tavaroita liiterihin palauttaa, ku tuli niin kiirus.
Mentiin siitä tupahan. Isä hakkas nyrkillä siskolikan ovehen, notta tuuhan sieltä kahavinkeittohon. Kun likka säikähtäneen näkösenä mittas pööniä pannuhun tokas isä, notta ota siitä ukko itelles jos saat. Mies tuntuu olovan. No kolome niillä ny on kakaraa. Keskimmäinen minun kummipoika.”
Sitten vaihtui puheenaihe, äkisti, niin kuin se vain pohjalaisen kanssa voi: ”Kuule, minä se Ranualla käyres näin oikian hypriitin. Siinoli Laran keula. Loppu oliki sitte Volokkaria.” Kerrottuani, että autosta oli joskus kerholehdessä juttua, sovimme minun lähettävän hälle kyseilen lehden, ja hän mulle parit valokuvat ”lipputankosyntroomasta”.
Arto Wiederholm
